Elämä jatkuu

Vankikarkuri Sevettijärventiellä!

  • Vankikarkuri Sevettijärventiellä!

On alkutalvi 1971-1972 ja olen matkalla Nitsijärvelle. Edellisen kesän aikana olin kirvesmiehenä mukana rakentamassa uudet asunnot sikäläisille kolttasaamelaisille (mm. Vasko Fofonoff:ille ja Paavo Fofonoff:ille). Kyse oli KVT:n leiristä (kansainväliset vapaaehtoiset työleirit) ja leirin vetäjä, runoilija Jorma Eronen, oli päättänyt jäädä sinne talven yli, Marjukka-vaimonsa kanssa, koska he haluaisivat oppia kolttasaamea. Kutsuivat kylään eikä tällainen lentojätkä sen enempää tarvinnut.

Jo tulomatkalla, Rovaniemeltä aina Kaamaseen asti, olin ihaillut postiauton apumiehen taitoa kun mies kerta toisensa jälkeen osui postilaatikkoon lähes täydessä vauhdissa. Vieläkin muistan miten keltaiset postilaatikot tärisivät kuminauhalla sidotun lehti-/postinipun iskusta. Eksotiikkaa parhaasta päästä, juuri maahan muuttaneen keskieurooppalaisen mielestä!

Kaamasessa oli edessä bussin vaihto ja melko pian istuin Sevettijärven postiautossa. Olimme kuljettajan kanssa ainoat matkustajat. Huomasin jo bussiin tullessani, että mies hieman skitsoili, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olin jo silloin 193-senttinen, roteva mies, jolla oli matkatavarana armeijan suuri ja kätevä kuljetuskassi. Jossain matkan vaiheessa rupesin kyllä ihmettelemään miten äijä alvariinsa seurasi minua, peilistä käsin. No, mikäpäs siinä, katsokoon. Partakon silloisen kaupan kohdalla päätieltä erkani lyhyt silmukkatie alaspäin, jonne bussi ajoi ja toimitti kaupan tarvikkeita. Sinä päivänä oli suojakeli ja kaupan tie oli kuin "matikan selkää". Kuski tuli takaisin koppiin ja teki lähtöä. Bussi ei kuitenkaan liikkunut mihinkään. Tarjosin apuani ja menin bussin perässä työntämään, jolloin se, pitkän heijaamisen jälkeen, vihdoin pääsi liikkeelle. Hyppäsin kyytin ja jouduin taas ihmettelemään kun ei kuullut minkälaista kiitosta. Kun hyppäsin Nitsijärven kohdalla kyydistä pois ukon naama oli edelleen nyrpeä ja peruslukemissa.

Seuraavana päivänä oli sitäkin hauskempaa kun eräs kylän asukas oli tullut Sevettijärveltä ja kertonut nauraen, miten kuski, edellisenä päivänä, oli ensin kuullut Lapin radiosta Oulun vankilan vankikarkurista, joka liikkui Lapin alueella. Mies oli ollut takuuvarmana siitä, että kyseinen rosvo jäi hänen kyydistään pois Nitsijärven kohdalla ja kertonut sen kaikille...

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Juttuusi on ihan pakko kommentoida, koska toi voimakkasti mieleen muistoja samalta tieltä.
Se oli syksyä -65 kaksi nuorta naista, hammaslääkäri ja hoitaja lähtivät sinisellä Hilmannilla virkatehtäviin Sevettijärven koululle.
Hampaanhoitovälineet mukaan, lähinnä tarkatusta ja hampaan poistoa varten.
Pitkä oli matka ja tie kaponen, erämaa ympärillä.
Sevettijäevellä hoidettiin hampaat veistosalin höyläpenkki työtasona.
Paaluumatka iltahämärissä takasin. Eipä ollut vastaantulijoita.

Vasta nyt kännykkä aikaan on kauhistuttanut mitä olisimme tehneet, jos Hilmanni olisi sipannut, tai vaikka karhu meihin törmännyt.
Muistan kauniit ruskamaisemat ja olo taisi olla ihan luottavainen.

Missähän kulkee nykyään tämä silloinen työtoverini?

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Kiitos taas, niin hania tarinoita ja ei sielä lapin kairoilla vieläkhään pelota karhut eikä suet ja se postipoikien postin heittely oli tosiaan soma taitolaji.

Ja mekki läppinä, mie ja pikkuveli, kulima postiautossa, joka lähti klo 9 aamulla ja perillä iltayheksältä ja oisse kiva tietää, kuinka pienenä meät ens kerran panthiim postiauttoon ja tiphautethiin mummon tykö!

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset